...mieti vielä toisen kerran ennen kuin toteutat suunnitelman!
Itse olen jo pitkään haaveillut löytäväni kotikulmilta jonkun "metsäpläntin", jossa voisi käydä kävelyllä ja ehkä jopa juosta pienen pätkän lenkistä. Siinä kun tuo koordinaatio ja tasapainokin kehittyisi hieman paremmin, kuin vain perus asfalttilenkillä.
No, viime lauantaina sitten "eksyin" puolivahingossa metsänreunaan ja päätin lähteä laajentamaan kävelylenkkini myös metsän puolelle. Ensimmäiset n. 200 metriä vastasivatkin miellyttävää muistikuvaa siitä, miten viihdyn metsän siimeksessä. Vain minä ja hyvä musiikki soittimessa. Sitten alkoi todellisuus hiipiä esiin. Ensin tulivat ne kaikenkarvaiset pörriäiset ja iniseväiset. Niistä tosin oli se hyöty, että saivatpahan kädetkin hieman liikettä. =/
Sitten kun metsä sankkeni, tulivat ne ällöttävät hämähäkkien seitit, joita sai olla koko ajan pyyhkimässä naamaltaan. (Ja kauhulla ajattelin, että tulikohan se seitin asukaskin mukaan. Hyi vietävä!)
Sen jälkeen vastaan tuli kukkulaa ja nyppylää, joista nyt vielä selvisi ähisten ja puhisten jalkalihaksia käyttämällä, mutta kun eteen alkoi tulla mutavelliä ja suonsilmäkkeitä, alkoi tulla myös ikävä (äitiä) kumisaappaita, jollaisia tosin en ole omistanut enää liki pariin vuosikymmeneen.
Välillä näin jo sivistyksen pilkahtavan metsän johonkin reunaan päästessäni, mutta tuo autuus jäi saavuttamatta siltä erää, koska välissä oli erinnäisiä pöheiköitä ja pusikoita sekä yksi epäilyttävän näköinen oja. (Vettä en siellä nähnyt, mutta ei ollut halua käydä tuota kosteusastetta jaloilla testaamaan...) Joten ei muuta kuin takaisin metsään. Huoh... Itikat alkoivat käydä jo todenteolla hermoon ja jopa voimille. (Tosin positiivista asiassa oli se, että sain ainakin ilmavan ja pöyheän hiuskuontalon, kun haroin ja pörrötin lyhyitä hiuksiani n. 10 metrin välein.) Siellä pöheikössä kulkiessani pistin kuitenkin merkille muutaman asian (siis itikoiden lisäksi):
1. Selvästikin tuolla metsässä ajellaan maastopyörillä ja ehkä moottorikäyttöisilläkin. Erillaisia polkuja meni ristiin rastiin ja pahimpiin mutakohtiin (myös minun onnekseni) oli laitettu huolella leveitä puun rungon puolikkaita ylitystä helpottamaan.
2. Mustikan varpuja oli todella paljon eli syksymmällä olisi marjoja tarjolla (rohkeammille/halukkaammille metsänkävijöille kuin minä) vaikka millä mitalla.
3. Ja tärkeimpänä/kammottavimpana asiana: Metsästä on ihan helkutin vaikeaa päästä pois! (Ja minä kun olin tähän asti luullut, että sinne on vaikea löytää. Kattia kanssa! Polkuja sinne lähtee vaikka mistä talon kulmalta, mutta yritähän löytää se kulma, jolle pääsisit polkua pitkin takaisin. Ei olekaan niin helppoa! EI!)
Lopulta n. 35 min samoiltuani, (villin arvioni mukaan) metikön päästä päähän, tulin viimein jonkun pellon laitaan ja sen myötä kulkiessani löysin viimein erään lähikatumme päähän.
Ja olotila oli: Hikinen, mutta onnellinen! (Sekä aavistuksen neuroottinen, kun vain ajattelinkin mitä kaikkia ötököitä vaatteissani vilistää...) Joten ei muuta kuin kotiin, vaatteet ja muija pesuun, jonka jälkeen vasta hieman mieli rauhoittui.
Ja mitä tästä opimme? No tietysti sen, ettei kannata kaikkien ylevän hienojen mielikuvien perässä juosta ja ryhtyä niitä toteuttamaan. City-ihminen pysyköön asfalttilla ja nauttikoon "luonnosta" jättimarkettien parkkipaikoilla "minimänty-istutusten" muodossa.
Leppoisaa kesän alkua vaan kaikille.
Ja tässä tämän kerran "kevennys".
Millainen mahtaa olla se eläin, jonka tuotosten jalosteena syntyy tuollaisia??!
=)
